Fumihiko Maki
Fumihiko Maki (jap. 槇文彦, Maki Fumihiko, s. 6. syyskuuta 1928 Tokio)[1] on japanilainen arkkitehti. Hän on yksi maan merkittävimmistä modernismin kauden arkkitehdeista, ja hänen arkkitehtuurissaan yhdistyvät japanilainen perinne ja kansainvälinen modernismi. Hänelle on myönnetty Pritzker-palkinto vuonna 1993 ja Japanin taideyhdistyksen Praemium Imperiale -palkinto vuonna 1999.[2]
Elämäkerta ja työt
Maki syntyi Tokiossa ja opiskeli Tokion yliopistossa professorinaan Kenzō Tange. Hän valmistui kandidaatiksi vuonna 1952 ja lähti sen jälkeen Yhdysvaltoihin Cranbrook Academy of Artiin Michiganiin, jossa Eliel Saarisella oli voimakas vaikutus, ja myöhemmin Harvardin yliopistoon, josta hän valmistui maisteriksi vuonna 1954. Hänen ensimmäiset harjoittelupaikkansa olivat Skidmore, Owings and Merrill -toimistossa New Yorkissa ja Sert Jackson and Associates -toimistossa Cambridgessa. Vuodesta 1956 lähtien hän toimi Washington Universityn professorina St. Louisissa ja suunnitteli ensimmäisen rakennuksensa, yliopiston Steinberg Hall -taidekeskuksen.[1][2]
Maki palasi Japaniin vuonna 1965 ja perusti oman toimistonsa. Valtaosa hänen suunnittelemistaan rakennuksista sijaitsevat Japanissa. Hän oli vuonna 1960 yksi metabolistien perustajajäsenistä; metabolistit etsivät ratkaisuja Japanin nopean urbanisaation mukanaan tuomiin ongelmiin arkkitehtuurin keinoin. Makin nimi liitettiinkin metabolistiryhmän suurimittakaavaisiin kaupunkisuunnitelmiin, mutta hänen rakennuksensa eivät olleet Tangen ja muiden metabolistien ehdottamia ”megastruktuureita”, vaan hän on onnistunut suurimmissakin rakennuksissaan säilyttämään inhimillisen mittakaavan. Hyviä esimerkkejä ovat useissa osissa vuodesta 1967 lähtien suunniteltu ja rakennettu Hillside Terrace -asuinkompleksi Tokiossa ja valtaisa Nippon Convention Center -kokouskeskus, jonka keskusosa on muotoiltu tyypillisen japanilaisen kyläyhteisön mukaan.[1][2]
Pitkän ajan kuluessa rakentut Hillside Terrace -kompleksi kuuluu Makin merkittävimpiin töihin. Siinä kohtaavat inhimillinen mittakaava ja klassisen modernismin materiaalimaailma: betoni, lasi ja metalli. Yhden monoliittisen tilan sijaan rakennusryhmälle luonteenomaisia ovat kerrokselliset tilat, yksityiset sisäpihat ja puutarhat. Läpinäkyvän kerroksellisuuden kautta syntyy ”sarja jaettuja kohtauksia tai maisemia urbaanissa kontekstissa. Kompleksin läpi harhaillessaan löytää intiimejä kasvillisuuden lomaan piilotettuja sisäpihoja, joita yhdistävät toisiinsa kiertelevät käytävät ja jotka löytyvät vain sattumalta. Sijoittamalla kerroksittain välitiloja vilkkaan kadunreunan ja korttelin metsäisen sisäosan väliin Maki saa luotua kooltaan pieniin tiloihin syvyyttä.” Maki pitää itseään ennen kaikkea modernistina ja modernismin kanoniset materiaalit hallitsevatkin hänen arkkitehtuuriaan, mutta hän on kokeillut myös muita materiaaleja, kuten keraamisia laattoja, alumiinia ja ruostumatonta terästä. Hän on jatkuvasti tutkinut keinoja käyttää uusinta rakennusteknologiaa arkkitehtuurissaan ja hyödyntänyt usein modulijärjestelmiä.[1][2]
Makin arkkitehtuuri sai vielä lisää keveyttä Fujisawa-urheiluhallissa (1984). Stadionin kevyt, ilmava teräskatto vaikuttaa leijuvan hallin yllä ja onkin tuettu vain neljästä kohdasta. Stadionin muotoa on verrattu avaruusalukseen, koppakuoriaiseen tai samuraikypärään. Maki pitää stadionia tärkeänä käännekohtana urallaan, ja sen myötä hän alkoi suunnitella yhä monimutkaisempia muotoja. Toinen metallin tuomia mahdollisuuksia hyödyntänyt rakennus on Spiral (1982–1985) alumiinifasadeineen. YKK Guest House (1982) on vuorostaan Bill Lacyn mukaan ”mestariarkkitehdin luoma voimakas esimerkki valon käytöstä taiteen tarkoituksiin” ja osoitus siitä, että ”kivi ja teräs, lasi ja betoni eivät ole sitä, mistä arkkitehtuuri on tehty – ne ovat vain keino, jolla valon sallitaan luoda muotoja ja tiloja.”[1][2][3]
Makin myöhempiin töihin kuuluvat esimerkiksi suurimittaiset Nippon Convention Center eli Makuhari Messe -kokouskeskus (1990) ja Tokyo Metropolitan Gymnasium -stadion (1991) Tokiossa, Yerba Buena Center for the Arts San Franciscossa (1993), TV Asahin pääkonttori Tokiossa (2003) ja Mildred Lane Kemper Art Museum St. Louisissa (2006).
Lähteet
- ↑ a b c d e Biography The Pritzker Architecture Prize. Viitattu 25.12.2012.
- ↑ a b c d e Maki Fumihiko Encyclopædia Britannica. Viitattu 25.12.2012.
- ↑ Announcement The Pritzker Architecture Prize. Viitattu 25.12.2012.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Fumihiko Maki Wikimedia Commonsissa
- Maki and Associates (englanniksi) (japaniksi)
- Fumihiko Maki The Pritzker Architecture Prize (englanniksi)
Pritzker-palkinnon saajat
1979 Philip Johnson – 1980 Luis Barragán – 1981 James Stirling – 1982 Kevin Roche – 1983 I. M. Pei – 1984 Richard Meier – 1985 Hans Hollein – 1986 Gottfried Böhm – 1987 Kenzō Tange – 1988 Gordon Bunshaft ja Oscar Niemeyer – 1989 Frank O. Gehry – 1990 Aldo Rossi – 1991 Robert Venturi – 1992 Alvaro Siza – 1993 Fumihiko Maki – 1994 Christian de Portzamparc – 1995 Tadao Andō – 1996 Rafael Moneo – 1997 Sverre Fehn – 1998 Renzo Piano – 1999 Norman Foster – 2000 Rem Koolhaas – 2001 Jacques Herzog ja Pierre de Meuron – 2002 Glenn Murcutt – 2003 Jørn Utzon – 2004 Zaha Hadid – 2005 Thom Mayne – 2006 Paulo Mendes da Rocha – 2007 Richard Rogers – 2008 Jean Nouvel – 2009 Peter Zumthor – 2010 Kazuyo Sejima ja Ryūe Nishizawa – 2011 Eduardo Souto de Moura – 2012 Wang Shu – 2013 Toyō Itō – 2014 Shigeru Ban – 2015 Frei Otto – 2016 Alejandro Aravena – 2017 Rafael Aranda, Carme Pigem ja Ramón Vilalta – 2018 Balkrishna Doshi – 2019 Arata Isozaki – 2020 Yvonne Farrell ja Shelley MacNamara
| ||||||||||||||||||||||||||
